Olemme ihastelleet ja ihmetelleet Pécsissä oloamme nyt jo yli viikon, ja olen jo tutustunut kaupunkiin vähän pintaa syvemmältä. Vierellämme kohoaa kukkula kauniine vuoristomajoineen, jotka kirkkaalla ilmalla loistavat ihanan selkeästi vihreällä rinteellä.

Tähän asti ilma on ollut melko kylmä ja hyvin talvinen, olemme saaneet sydämentykytyksiä useammin kuin kerran käydessämme kävelyllä (tai sauvakävelyllä) kukkulalla.

Viime kerralla päätimme kavuta sauvoinemme rinteen korkeimmalle kohdalle ja käydä koputtamassa siellä olevan vitivalkean talon oveen. Suunnittelimme kysyvämme unkariksi: "Angolul beszélsz?" jotta olisimme voineet jutella mahdollisesti englanniksi ja tutustua talon asukkaisiin. Kipusimme siis hengästyttävän kaunista ja jyrkkää mutkatietä pitkälle ylöspäin. Luisuimme välillä jäistä rinnettä alas ja autoimme toista ylös sauvasta vetämällä. Matkalla näimme verrattoman kauniita ja söpöjä asumuksia ränsistyneine ikkunanpielineen ja pihoja ruosteisine autoineen.

Pääsimme lopulta ylös ja valkoiselle talolle. Alhaalta kollegiumimme ikkunasta talo hohtaa valkeana taivasta kohti kurottavana yksilönä. Se on hiukan erossa muista asumuksista ja selkeästi korkeimmalla paikalla kukkulalla. Lähestyimme taloa täydellä uteliaisuudella ja ihastuksella, vaikkakin ihmettelimmekin sen ränsistynyttä ja villiä ympäristöä. Talon lähellä kasvoi rönsyilevä ja monihaarainen puu, josta oli unenomaisen hieno näkymä kaupungin ylle. Näimme kaukana häämöttävän kollegiumin ja koetimme laskea katuja nähdäksemme myös mahdollisen tulevan asuntomme paikan.

Lopulta laskeuduimme jäisestä puusta ja siirryimme hiljalleen taloa kohti. Se oli rappautunut ja hiljaisen näköinen. Juuri minkäänlaista polkua ei johtanut ovelle. Talo oli autio, kukaan ei vastannut kysyvään koputukseemme ja uskaltauduimme lopulta kiipeämään ulkoportaita parvekkeelle ihailemaan maisemaa. Täältäkin oli uskomaton näköala. Ihailimme sitä niin kauan, että kylmä alkoi tunkeutua kiipeämisen lämmittämiin jäseniini ja laskeuduimme sitten alas jatkaaksemme matkaa.

Dimitri halusi vielä käydä koputtamassa johonkin toiseen oveen saadakseen puhua unkaria tai englantia ja tutustuakseen johonkin rinteen asukkaaseen. Laskeuduimme siis seuraaville mökeille, jotka olivat hiukan valkoista taloa alempana. Nämäkin näyttivät melkoisen ränsistyneiltä ja autioilta. Uskaltauduimme parvekkeille kävelemään ja kurkistamaan hiukan avoimista ovista sisälle. Osa ovista oli lukossa, emmekä yrittäneetkään mennä sisälle taloihin, sillä ne näyttivät hylätyiltä, kylmiltä ja hyvin hämähäkinseittisiltä. Laskeuduimme myös melkoisen matkan viiniviljelmän reunustaa itserakennettuja portaita alaspäin. Jouduimme umpikujaan rehevän ja piikikkään pensaikon keskelle, joten jouduimme palaamaan takaisin ylös talojen luokse ja siitä takaisin tielle. Kun olimme laittamassa kävelysauvoja takaisin käsiimme, tuli tiellä vastaamme vanhahko mies. Hän tervehti meitä ja Dimitrin kysyessä kertoi puhuvansa myös Englantia.

Alexander Dani kutsui meidät luokseen maistamaan viiniä, ja me kieltäydyimme harmitellen kohteliaasti. Kutsuimme kuitenkin itsemme muuten vain hänelle kylään tutustuaksemme häneen ja hänen asuntoonsa. Ihmeeksemme hän johdatti meidät toiseen ränsistyneistä taloista, avasi lukon ja työnsi hilseilevän oven auki.

Sisällä oli kylmä ja melko hämärää, mutta puhuminen lämmitti hieman ja saimme kuulla monenlaisia asioita viininviljelystä ja viineistä. Hän kertoi viljelevänsä vielä viiniä, vaikka oli jo eläkkeellä ja 67-vuotias. Hän näytti meille viinikellarinsa kaikkine tynnyreineen. Siellä oli oikealla seinustalla punaviinit ja vasemmalla valkoviinit. Hän tahtoi välttämättä antaa mukaamme kaksi pullollista omaa viiniään ystävillemme vietäväksi. Me otimme ne tietysti tuodaksemme ne kollegiumiin ryhmäläisillemme kielikurssilta.

Mietimme kyllä hiukan, kuinka moraalista on olla itse juomatta ja kuitenkin viedä toisille viiniä. Mutta tulimme siihen tulokseen, että emme kuitenkaan ole erityisesti rohkaisemassa heitä juomaan, koskapa he tietävät ettemme itsekään juo ollenkaan. Ainakin se hyvä puoli asiassa on, että ainakaan he eivät voi ajatella meidän tuomitsevan tai halveksivan heitä ihmisinä vain siksi, että he juovat ja me emme. Viineistä ei kuitenkaan tullut suurmenestystä, sillä kaikki muut olivat olleet edellisenä iltana kuuluisalla viininviljelyseudulla maistamassa erilaisia viinejä. Itseasiassa tuomamme pullot ovat vieläkin puolillaan oleskeluhuoneen pöydillä :) Ehkä se estää muutamia ostamasta omia juomia, kohteliaisuudesta meidän tuomiamme juomia kohtaan ^^

Eli olemme ehtineet jo viikossa kokea viininvälittäjän osan ja paljon muuta, joten hyvin värikkäästi on elämämme Unkarissa alkanut. Olemme jutelleet kauppaan mennessämme myös vanhan venäläisperäisen (ilmeisesti) muorin kanssa virheettömällä unkarinkielellä. Krhm! Muutamia takeltelevia kirjaimia lukuun ottamatta onnistuimme kertomaan nimemme ja kansallisuutemme. Loput jäivätkin sitten tulkinnan varaan :) Mutta hauskaa se oli silti.

Emme aluksi tienneet pyysikö muori meitä ostamaan hänelle ruokaa, kun hän huonon kielitaitomme huomattuaan osoitti suutaan ja sitten kauppaa, johon olimme menossa. Myöntelin joka tapauksessa päättäen, että jos hän ruokaa haluaa niin saamansa ehdottomasti pitää. Hän kävelikin kanssamme hitaasti kauppaan ja kuljimme kaupassa rintarinnan yrittäen selittää toisillemme mitä olimme aikomassa ostaa. Sain lopulta selville, että hän etsi salamia, ja löysimme jopa juuri oikeanlaisen pötkön. Salamin löydettyään muori iloisesti hyvästeli meidät ja sanoi menevänsä kassalle maksamaan ja kotiin. Hyvästelimme hänet ja lähdimme niine hyvinemme jatkamaan omia ostoksiamme. Hämmentävää tämä unkarin puhuminen.

Nyt luulisin lopettavani, sillä odottelen armasta siippaani kotia tulevaksi rankalta museokiertueelta. Itse päädyin jäämään kotiin lepäämään vähien yöunien ja kipeän kurkun takia. Toivottavasti katakombit ja muut paikat olivat näkemisen arvoisia ja hienoja. Melkein hävettää, kun minua ei juuri harmita se, etten lähtenyt mukaan kultturellille ja varmasti antoisalle kierrokselle. Vaan tämä se juuri on elämää, valita ja valittaa, lähteä tai lähettää maileja.